Lapuan Sanomat n. 1955

Muurmanskin ratatyömaalta kävellen kotiin

Lapualaisen Matti Ilomäen muistelmia 40 vuoden takaa

Matti IlomäkiVain muutamia harvoja on enää elossa siitä työporukasta, joka v. 1915 lähti Venäjälle ansiota etsimään. Niihin aikoihin tehtiin Muurmanskin rautatietä sanomia tuli Suomeenkin, että siellä tarvittaisiin työvoimaa. Kun täällä oli silloin työtilaisuuksista puute, otti yksi ja toinen matkavarusteensa reppuun ja lähti. Lähtö ulkomaille ansionhakuun ei silloin ollut lainkaan vierasta, olihan Amerikkaan muutto näihin aikoihin varsin yleistä. Tähän Muurmanskin ratatyömaalle suuntautuvaan työporukkaan liittyi myöskin Matti Ilomäki, jonka kanssa edustajamme äsken keskusteli tämän sittemmin vaiherikkaaksi muodostuneen matkan vaikutelmista.
- Niin se oli v. 1915 kun lähdimme matkaan. Lähtöön olivat houkuttelemassa paitsi ansiomahdollisuuksien puute myöskin uteliaisuus ja seikkailun halu. Kuulimme, että Vaasassa on mies -suomenkielentaitoinen-, joka värvää työmiehiä Venäjälle. Kun lisäksi vielä luvattiin vapaat matkat 3 kuukauden työsitoumuksella, niin olihan selvää, ettei mikään voinut estää meitä lähtemästä vähän ulkomaille katselemaan.
Meitä oli 15 miestä, jatkoi Ilomäki. Paitsi minua lähti Lapualta muutamia muitakin: Kustaa Huhta, Matti Kangasluoma, Jaakko Kivimäki ja Jussi Palomäki. Muut olivat Vaasasta, Pietarsaaresta, Ylistarosta ym. maakuntamme pitäjistä.
Kustaa Huhta vietiin Kantalahteen. Palomäki, Kangasluoma, Kivimäki ja minä saimme työmaan Kuolan pohjoispuolella Ainakin minä jouduin märimmille seuduille Kuolan ja Kantalahden välille sen tähden, että minulla oli hyvät pitkävartiset saappaat. Työmaa oli aluksi varsin mukava, tosin kielitaidottomuus teki jonkin verran haittaa. Palkkamääräksi oli sovittu 3 ruplaa päivässä, mutta siitä oli monenlaisia poisvetoja ja vähennyksiä, joten tuota summaa emme tulleet saamaan. Myös matkarahat vähennettiin palkasta pois.
Ruoka oli pääasiassa kaalisoppaa, sitäkin saimme niukanlaisesti. Meitä suomalaisia ei ruoka oikein tyydyttänyt, ja ajanoloon rupesi tuntumaan, että niillä sapuskoilla ei jaksa töitä paiskia. Niinpä päätimme eräänä päivänä lähteä pois koko työmaalta. Tosin meille oli luvattu ilmainen matka takaisin, mutta kun työsopimusta jatkettiin siitä 3 kk:n ajasta, mikä alunpitäen oli sovittu, emme enää luottaneet oikein mihinkään. Olihan meillä nuoret terveet jalat - sen kun lähdemme kävelemään länttä kohden.
Lähdimme rataa pitkin Kantalahteen. Siellä otimme suunnan Kuolajärvelle. Mukanamme oli eräs, jolla oli kompassi, joten sen avulla osasimme suunnistaa. Lähdimme tunturia kohden. Yhden vuorokauden ajan kävelimme harhaan ja tulimme samalle tunturille takaisin.
-Kuinka pärjäsitte ruoasta?
-Lähtömme aikoihin siellä ratatyömaalla oli suomalainen kokki. Hänen myötävaikutuksellaan saimme varatuksi jonkin verran eväitä mukaan. Yksi kavereistamme lähti kuitenkin joukkoomme varsin vähin eväin, joten matkalla jouduimme antamaan vähistä muonavarastoistamme hänellekin. Vaikeuksia tällä pitkällä kävelymatkalla oli monenlaisia. Väsymys ahdisti ankarasti, ja lepohetkinä paleli.
Olimme jo melkein kuolemanuupuneita ylittäessämme erään järven. Viimapakkanen jähmetti verenkiertoamme. Emme puhuneet paljon toisillemme, melkein vaistomaisesti kukin tiesi toimivansa oman elämänsä säilyttämiseksi. Yritimme tehdä tulta -sitä varten oli mukanamme kirves-, mutta kädet eivät tahtoneet totella, kirves ei pysynyt kohmettuneissa sormissa. Vihdoin saatiin tuli syttymään ja nuotiolla keitimme mukeissamme saikkaa, lumesta veden sulattaen. Tämä lämmitti sen verran, että jaksettiin taas puhua, tehdä suunnitelmia. Äsken mainittu ilman eväitä lähtenyt mies alkoi olla jo aivan kuitti. Tasailimme eväitämme kaiken uhallakin.
Taivalsimme edelleen, vietimme useita öitä metsässä taivasalla. Näin tulimme vihdoin Suomen puolelle. Ruvetessamme jälleen ylittämään erästä järveä tuo eväittä lähtenyt kaverimme istui järven jäälle. - Menkää te, minä jään tähän - en jaksa enää! Meillä muillakin oli viimeiset ruoantähteet jäljellä. Mies jäi jäälle, odottamaan varmaa kuolemaa. Järven toisella rannalla oli kalasauna Menimme sisään siellä oli pata, jolla joskus oli keitetty puuroa. Pata oli jäänyt pesemättä, joten saimme syödä padasta puuron tähteet. Lämmitimme saunan ja  aloimme pihalla huudella järvelle jäänyttä miestä lämpimään lepäämään.
Nämä huudot muodostuivat pelastukseksemme. Huutomme, kuulivat kaksi poromiestä ja tulivat meitä tapaamaan. Heillä oli pusseissaan jauhoja. Olimme pelastetut! Haimme miehen järveltä, sulatimme hänet melkein puolikuolleesta tilastaan. Jauhoista keitimme puuroa, ja näin virkistyimme kuin uusiksi ihmisiksi jälleen.
Poromiesten neuvoja noudattaen lähdimme eteenpäin. Kävelimme päivän. Iltapuolella rupesi jo hämärtämään. Olimme suurella suolla. Vaikeudet ja turvattomuuden tunne uhkasi jälleen. Yhtäkkiä huomasimme suon toisessa laidassa heinäsuovia. Osa heinistä oli juuri niinä päivinä ajettu pois. Reen jäljistä saimme jälleen tienviitan, mitä pitkin kulkea. Näin saavuimme Kurtti-nimiseen taloon.
Talon väki otti meidät ystävällisesti vastaan. Takassa paloi pystyvalkea. Saimme ruokaa: tuoretta viiliä. ohraleipää, poronlihaa. Matti Ilomäen reitti
- Syökää, mutta älkää syökö liikaa, se on nälkäiselle kuolemaksi, varoitteli emäntä. Yösijan saimme lämpimässä tuvassa poronnahkojen sisässä.
- Tämä oli elämäni suurin päivä, muisteli Matti Ilomäki vieläkin kyyneleet silmissä - Ei voinut muuta kuin Korkeimmalle kiitoksen antaa ihmeellisestä pelastumisestamme. Kurtin talosta oli vielä matkaa samannimiseen Kurtin kylään. Kävelimme edelleen Kuolajärveltä Kemijärvelle. Muutamat kavereistamme turvautuivat jo kyytiin. Yhdessä erään pietarsaarelaisen pojan kanssa tuumasimme että mikäs nyt on kävellä kun saa tietä pitkin kävellä. Näin tulimme kävellen Kemijärveltä Rovaniemelle saakka. Rahaa meillä ei enää ollut. Menimme Rovaniemellä poliisikamarille apua pyytämään. Siellä meihin suhtauduttiin hyvin ystävällisesti, hankkivat syödäksemme voileipiä ja hommasivat matkaliput. Lisäksi monet ihmiset antoivat meille rahaa, kuultuaan ihmeellisestä retkestämme ja pelastumisestamme erämaan vaivoista.
Kavereistamme Kivimäki, Kangasluoma ja Palomäki ostivat poron ja aikoivat sillä tulla kotipaikalleen. He olivat kuitenkin tottumattomia porolla ajamaan, ja niin he saivat myydä sen pois.
Matti Ilomäki jatkoi:
- Muutamia vuosia myöhemmin meillä kävi eräs villatavarain kulkukauppias. Hän katsoi minua tutunomaisesti. Viimein tunsin: hän oli Alfred Pulkkinen, se suomalainen, joka oli ollut kokkina Muurmanskin ratatyömaalla Pulkkinen oli ollut ratatöissä kesään asti. Hän kertoi, että, olot siellä olivat parantuneet meidän lähtömme jälkeen. Oli annettu parempia urakoita, ruoka oli parantunut, ja lopuksi oli annettu luvattu vapaa matkakin kotiin.
Matti Ilomäki katsoo etäisyyteen menneitä muistellessaan. Varmaan hän näki silmissään eksyksiin harhauttavia tuntureita, näki jäälle istumaan jäävän matkatoverin.
Ja varmaan hän muistaa vielä Kurtin emännän kasvonpiirteet, hänen ystävällisesti sanoessaan:
- Olipa ihme, että onnistuitte, monet ovat jääneet. . .

<<Takaisin